Taloushistoria
Mitä on taloushistoria?
VTT, emerita professori Riitta Hjerppe
Taloushistoria tutkii ihmisen pyrkimyksiä tyydyttää materiaaliset tarpeensa eri aikakausina. Parhaimmillaan taloushistorioitsija hyödyntää tässä työssä taloustieteen ja historiantutkimuksen menetelmiä. Hän käyttää hyväkseen taloustieteen teorioita tehdäkseen analyyttisiä kysymyksiä ja poimiakseen mielekkäät tekijät tutkimukseensa. Toisaalta taloushistorioitsijalle on tärkeätä historian tutkimuksen menetelmien ja lähteiden tuntemus, historian lähdeanalyysin ja lähdekritiikin käyttö.
Taloushistorian tutkimuksissa etsitään yleensä taloudellisen kehityksen säännönmukaisuuksia ja yleistettävyyksiä. Tavoitteena on myös ilmiöiden taloudellisen merkityksen osoittaminen. Apuna ovat usein tilastot, joko olemassa olevat tai tutkijan alkuperäisaineistosta koostamat.
Jos etsitään taloushistorian tutkimuskentän metodisia ääripäitä, voidaan mainita 1950-luvulla amerikkalaisissa yliopistoissa taloustieteen erikoistumisalana syntynyt uusi taloushistoria. Se käyttää taloustieteen teorioita historiallisen materiaalin analysoimiseen jopa ekonometrisin menetelmin. Toisena ääripäänä voidaan nähdä se historiantutkimuksen traditio, joka tutkii yksityistapauksia pyrkimättä yleistyksiin. Tällöin tutkimus voidaan lukea taloushistorian alaan kuuluvaksi, mikäli tutkimuksen kohteena ovat talouden ilmiöt.
Taloushistoria tutkii koko ihmiskunnan historiaa menneisyydestä nykypäivään. Kuitenkin taloushistorian keskeisimmät tutkimuskohteet ovat olleet teollistuminen ja siihen liittyvät ilmiöt eli noin viimeisen parin sadan vuoden ajanjakso. On pyritty löytämään teollistumisen ja sitä seuranneen taloudellisen hyvinvoinnin ja yhteiskunnan rakennemuutoksen syitä sekä ymmärtämään niiden kehitystä. Suomessa tutkitaan pääasiassa oman maan taloushistoriaa, jota verrataan muiden maiden kehitykseen.
Suomessa taloushistorian historiallisena taustana voidaan pitää kansantaloustieteen historiallisen koulukunnan tutkimuksia autonomian ajan lopulta alkaen. Kansantaloustieteen alaan kuuluvat tutkimukset olivat usein hyvin historiapainotteisia. Kun Suomesta puuttui oma valtiollinen historia, tutkimusharrastuksen viriäminen kohdistui yhteiskunnalliseen kehitykseen, usein maatalousyhteiskunnan ja väestönkehityksen historiaan.
Taloushistorialla on tiiviit suhteet niin yhteiskuntatieteisiin, erityisesti kansantaloustieteeseen, kuin humanistisista tieteistä muihin historia-aineisiin ja kansatieteeseen. Se sopii myös hyvin sivuaineeksi muun muassa yhteiskunta-, talous-, historia- ja viestintätieteiden opiskelijoille. Muualla maailmassa se esiintyy yleensä joko taloustieteen tai historian erikoistumisalana. Muutamissa maissa, lähinnä Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa, tutkinnon voi suorittaa pitäytymällä pelkästään taloushistorian opinnoissa.
Taloushistorian opetuksessa opiskelijat tutustuvat Suomen, naapurimaiden ja koko maailman taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen päälinjoihin. Mahdollisina erikoistumisalueina ovat teollistumisen historia, taloudellisen kasvun, yhteiskunnan rakennemuutosten ja taloudellisen eriarvoisuuden historia, taloudellisen toiminnan ja taloudellisten instituutioiden historia, yrityshistoria, arkielämän historia, ympäristöhistoria, raha- ja pankkihistoria, teknologian historia sekä väestöhistoria. On mahdollista erikoistua myös joidenkin maiden taloushistoriaan. Taloushistorian ja sosiaalihistorian välillekään ei vedetä jyrkkää rajaa. Syventävissä opinnoissa taloushistorian oppihistorialla on myös sijansa.
Metodiopinnoissa perehdytään taloushistorian tutkimusmenetelmiin, jotka ovat nekin kaksitahoisia: käytetään sekä historian että yhteiskuntatieteiden menetelmiä. Metodiopintoihin kuuluvat esimerkiksi historiallisten alkuperäislähteiden käyttö ja lähdekritiikki. Taloushistorian lähdeaineistoina ovat varsinkin yritysarkistot ja järjestöarkistot, hallinnolliset arkistot kuten verotusaineisto tai erilaiset lupamenettelyarkistot ja väestöä koskevat arkistot, kuten henkikirjat ja kirkonkirjat. Lisäksi lähdeaineistoa voivat olla myös tilastot ja niiden alkuperäismateriaali samoin kuin valtiopäiväasiakirjat. Lähdekritiikki sisältää keskeisiä kysymyksiä: ovatko lähteet aitoja ja kuvaavatko ne tutkittavaa ilmiötä luotettavasti ja edustavasti.
Koska taloushistorian keskeiset tutkimuskohteet ovat usein joukkoilmiöitä, niitä analysoidaan parhaiten kvantitatiivisin eli mittaavin menetelmin. Tätä varten opiskellaan mm. tilastomenetelmien käyttöä.
Taloushistoriaa opiskelleen tutkinto sisältää yleensä sekä historia- että yhteiskuntatieteellisiä aineita. Tästä syystä taloushistorian opiskelija voi työmarkkinoilla kilpailla molempien aineryhmien taitoja vaativista työtehtävistä. Jyväskylän yliopistossa taloushistoriaa pääaineena opiskellut voi pyrkiä myös historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon aineenopettajakoulutukseen. Tällöin kuitenkin edellytetään aineenopettajan pedagogisten ja yhteiskuntatieteen opintojen lisäksi sivuaineeksi aineopinnot jossakin toisessa historia-aineessa, yleensä Suomen historiassa tai yleisessä historiassa.
Muutoksen merkkejä etsimässä: Suomen taloushistoria ja kliometria
Jukka Jalava, Jari Eloranta ja Jari Ojala
Historian (klio ) ja mittaamisen (metria) yhdistelynä syntyi 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa alun perin akateemisena huulenheittona käsite ”kliometria”. Taloustieteen teoreettisia lähtökohtia ja ekonometrisiä metodeja taloushistorian tutkimukseen 1960-luvun vaihteesta soveltaneet tutkijat ottivat käsitteen omakseen ja kliometria vakiintui varsin pian nousevaksi tutkimussuuntaukseksi yhdysvaltalaisessa taloushistoriassa. Kliometriaa on kutsuttu milloin ”uudeksi taloushistoriaksi”, milloin ”historialliseksi taloustieteeksi”, ”ekonometriseksi historiaksi” tai ”taloustieteelliseksi historiaksi” . ”Uudeksi” siksi, että haluttiin erottua tuonaikaisesta ”perinteisestä” taloushistoriasta, jolle taloustieteen menetelmien käyttö oli jossain määrin vierasta. Kliometriassa on yleensä korostettu kvantitatiivisia metodeja, vaikka niiden käyttö on vain osa tutkimussuuntausta. Pikemminkin kliometria tulisi ymmärtää taloushistorian tutkimuksen osana, jossa korostuu pääasiassa talous- ja yhteiskuntatieteiden teoreettisiin otaksumiin perustuva analyyttinen ajattelu, pitkän aikavälin vertailut, alkuperäisaineistojen analyysi muusta historiantutkimuksesta poikkeavilla menetelmillä sekä varsin usein myös rohkeat ja kärjistävät tutkimusasetelmat. Kliometriasta oli tullut vuosituhanteen vaihteeseen mennessä Yhdysvalloissa dominoiva taloushistorian suuntaus, mikä näkyy muun muassa alan lehdissä julkaistuissa artikkeleissa. Asemaa vahvisti edelleen kahden pitkän linjan kliometrikon, Douglass C. Northin ja Robert Fogelin, palkitseminen taloustieteen Nobelilla 1993. Eurooppaan kliometria on rantautunut viimeisten vuosikymmenien aikana, kuten Stephen Broadberry toteaa tämän teoksen esipuheessa. Suomen taloushistorian selittämisessä kliometrisiä menetelmiä on kuitenkin sovellettu varsin vähän. Tämä teos pyrkii osaltaan paikkaamaan näitä aukkoja.
Kansainvälinen taloushistorian tutkimus ei ole enää 2000-luvun alussa siinä dynaamisen uudistajan asemassa, jossa se oli vielä 1960 - 1970 luvulla niin sanotun uuden taloushistorian läpimurron aikana. Tuolloin esitellyt kliometriset metodit, teoreettiset lähtökohdat ja poikkitieteellinen ote ovat jo vakiintuneet osaksi tutkimuksen valtavirtaa, tosin kriittisten puheenvuorojen siivittämänä. Uusimpia haasteita ovat muun muassa institutionaalisten ja historiallisten jatkumoiden ja murrosten analysointi paitsi taloustieteellisten myös historiantutkimuksen metodien avulla. Taloustieteessä osaksi valtavirtaa tulleet peliteoria ja uusimmat makrotalouden mallit soveltuvat vain osittain kliometrisen tutkimusotteen soveltamiseen. Kliometria, ja taloushistoria yleensä, ovat jonkinlaisessa käymistilassa, sillä kliometrikot joutuvat toimimaan useilla erillisillä akateemisilla areenoilla uskottavasti. Tämä on yhä vaikeampaa nykypäivänä esimerkiksi yhä enemmän erikoistuvan taloustieteen piirissä. Yhä tänä päivänä kliometria on silti keskeinen tutkimussuuntaus taloushistoriassa.
Taloushistoria käy oppiaineena läpi erikoistumisprosessiaan, jossa osa vanhoista tutkimuslinjoista on tullut tiensä päähän. Näiden linjojen edustajille tilanne saattaa näyttää vaikealta, varsinkin kun samaan aikaan on kyseenalaistettu yhteiskuntatieteiden 1950–1960-luvulta alkaen omaksumat ”kovat” tutkimusmenetelmät. Joidenkin tutkijoiden mukaan uuden taloushistorian abstraktisuus ja formaalisuus ovat johtaneet tieteelliseen ahdasmielisyyteen, jossa historian ilmiöiden ominaislaatuisuus, ainutkertaisuus, kulttuuriset ja institutionaaliset tekijät on jätetty tarkastelun ulkopuolelle, koska niitä ei voi käsitellä (mittaavalla) tutkimusmetodilla eivätkä ne mahdu kulloinkin käytettävään teoriaan.
Lähinnä taloustieteen laitoksilla operoiva kliometrikkojen ryhmä on kansainvälisen taloushistorian tutkimuksen näkyvin osa - ei vähiten siksi, että he osallistuvat aktiivisesti keskusteluun taloushistorian johtavissa aikakauskirjoissa . Siitä huolimatta, että etenkin Euroopassa suuri osa taloushistorian tutkijoista on taloushistoriallisten aihepiirien parissa tutkimustaan tekeviä historiantutkijoita . Sosiologisesti suuntautunut tutkimistraditio on viime vuosikymmeninä eriytynyt sosiaalihistoriaksi, joskin sosiologinen ja sosiaalihistoriallinen ote on taloushistorian tutkimuksessa edelleen vahva. Taloushistorian kliometrinen ja kvantitatiivinen tutkimus onkin keskittynyt enemmän angloamerikkalaiseen tutkijayhteisöön; joskin European Historical Economics Society’n perustaminen (1991) on lisännyt taloushistoriallisten aihepiirien kliometristä analyysiä myös Euroopassa, etenkin taloustieteilijöiden keskuudessa.
Viime vuosina kansainvälisessä keskustelussa eri traditiot ovat yhtäältä lähentyneet toisiaan, niin metodien, kysymystenasettelun kuin teoreettisten oletustenkin osalta. Toisaalta on syntynyt yhä erikoistuneempia alaryhmiä, jotka ovat etsineet monitieteistä otetta aiemmin taloushistorialle hieman vieraammilta tieteenaloilta kuten liiketaloustieteestä, teknisiltä aloilta, psykologiasta ja luonnontieteistä. Myös humanististen tieteiden piiristä saattaa löytyä avauksia, joita ei ole aiemmin hyödynnetty, vaikkapa etnologian, kulttuuriantropologian, viestintätieteiden tai kielitieteiden alueilta.
Taloustieteellisen ja humanistisen taloushistorian välinen keskustelu on ollut ”vaikea valssi”, kuten John Komlos on asian ilmaissut . Tämä poikkitieteellisyys on taloushistorian vahvuus, mutta myös suurin vaikeus. Taloushistorian hahmottumaton asema tieteiden välissä - tai ”sivullisuus”, kuten Matti Peltonen (1990) on tilannetta kuvannut - ja tieteiden väliset, usein perin näennäiset ristiriidat sekä etenkin Suomessa oppiaineen institutionalisoimaton asema muutamaa professuuria lukuun ottamatta on yhtäältä mahdollistanut oppiaineelle perinteisistä rakenteista poikkeavia tutkimushankkeita, mutta toisaalta vaikeuttanut etenkin perusopetusta.
Vielä 1970—1980-luvulla kliometrikot kritisoivat kärkkäästi historiantutkijoita taloushistoriallisten aiheiden löyhästä käsitteenmäärityksestä, implisiittisestä teoriankäytöstä ja hatarista metodeista . Samaan aikaan historiantutkijat epäilivät uuden taloushistorian trivialisoivan historiaa. He kritisoivat myös - hieman harhaan osuen - taloustieteen rationaalisuuskäsitystä ja ihmisen vapaan tahdon korostamista, kliometristen tutkimusten pohjana käytettävien tilastojen puutteellisuutta, sattumanvaraista aikaisemman tutkimuksen huomioimista sekä empiirisen pohjan ohuutta mallien rakentelussa. Kliometrisen taloushistorian muusta historiantutkimuksesta poikkeavat lähteet (tilastojen korostuminen alkuperäisasiakirjojen kustannuksella), projektimuotoisesti ja itseään korjaavasti etenevä tutkimusprosessi, kontrafaktuaalinen lähestymistapa, tarkoituksellinen lähtökohtainen determinismi ja jopa erilainen tapa tuoda aineisto esiin tutkimuksessa ovat herättäneet kummeksuntaa historiantutkijoiden piirissä.
Useimmiten epäluulojen pohjana ovat stereotypiat kliometrikkojen ”lukutaidottomuudesta” vastakohtanaan historiantutkijoiden ”laskutaidottomuus”. Taloushistoriassa ei ole olemassa yhtä universaalia tieteellistä metodia, joskin oppiaineessa ovat perinteisesti korostuneet kvantitatiiviset, tilastolliset menetelmät. Kaikki kliometrinen tutkimus ei kuitenkaan ole samanlaista, sen enempää kuin kaikki uusklassinen taloustieteellinen tutkimus olisi ekonometriaa tai että ylipäänsä taloustiede olisi matematiikkaa. Niin taloushistoriassa kuin myös taloustieteissä on paljon myös kvalitatiivisia ja muita tieteellisiä metodeja käyttäviä tutkimuksia – samoin kuin suuressa osassa historiantutkimusta huomioidaan myös määrällisiä muuttujia. Kvantitatiiviset tutkimusmetodit kokevat väistämättä uuden tulemisen myös historian piirissä, ja epäilemättä suurimmat valmiudet omaksua näitä menetelmiä on juuri taloushistorialla . Jo nyt on käytössä ennen näkemättömän laajat, digitaalisessa muodossa olevat aineistot , joita tulee lisää kaiken aikaa. Tietokoneiden laskentateho on kasvanut valtavasti niistä ajoista, jolloin ensimmäiset kliometrikot aloittivat omia tutkimuksiaan. Aineistot ja välineet ovat olemassa, ja myös ne kehittyvät jatkuvasti. Suurin kysymysmerkki on tutkijoiden taito ja halu käyttää aineistoja ja välineitä.
Yksi taloushistorian suurimpia muutoksia parin viime vuosikymmenen aikana on ollut hiljaisen enemmistön, humanistisesti orientoituneiden taloushistoriaa tutkivien historiantutkijoiden metodologinen ja teoreettinen lähentyminen yhteiskunta- ja taloustieteitä . Tosin historiantutkijoiden lähdekritiikki on pettänyt valitettavan usein taloustieteen edessä; on helppo ottaa taloustieteen otaksumia kritisoimatta sellaisenaan tutkimuksen lähtökohdaksi. Tämä on turhaa alemmuuskompleksia, taloustieteen teorioiden ja ”pyhien nimien” yliarvostusta. Historiantutkijalla on lupa ja oikeastaan myös velvollisuus asettaa taloustieteen olettamukset vaakalaudalle, mikäli se on kyseessä olevan tutkimuksen kannalta tärkeää. Kyseenalaistaminen kuitenkin edellyttää näiden oletusten tuntemusta. Uusklassisen taloustieteen tai kliometrisen tutkimuksen tuomitseminen oikopäätä on helppo, mutta ei oikeutettu tai tieteellisesti kestävä ratkaisu.
Ylläoleva teksti on johdanto kirjoittajien toimittamaan teokseen "Muutoksen merkit: Kvantitatiivisia perspektiivejä Suomen taloushistoriaan (2007)."